Ei oo helppoa olla läski. Tuntuu että se vaikuttaa öö... about kaikkeen. Mun itsetunto on ihan pohjamudissa, tai no, sitä ei siis oo. Mua kiusattiin koulussa vuosia, joka päivä sai kuulla olevansa läski ja ruma... se päivä kun sain silmälasit on varmaan mun elämän masentavin päivä. No, ainakin sai kuulla muita haukkumasanoja niiden ikuisten läski ja pizzanaama -huutojen tilalla. Voitto se on pienikin voitto.
No, joka tapauksessa... En vieläkään, siis yli 6 vuotta yläasteen loppumisen jälkeen, uskalla tehdä tiettyjä asioita. Uusiin porukoihin meneminen tuntuu uskomattoman vaikeelta ja jos joku peruu jonkun menon, nii ajattelen heti että vika on mussa ja mun kanssa ei vaan haluta olla.
Myönnän olevani yksinäinen. Asun vanhempieni luona, koska äitini ei hyväksy sitä, että haluan jo muuttaa pois. Come on, oon 22-vuotias ja asuin just vuoden ulkomailla...yksin. Ei se ehkä oo siitä ettenkö pärjäis, enemmänkin siitä, että mun pitää toimia samalla tavalla kun äitikin on tehnyt. Asua kotona 25-vuotiaaksi ja ostaa suoraan asunto. Vuokralla asuminen on pahasta. Miten tää sitten liittyy siihen yksinäisyyteen? En uskalla tehdä mitään. Haluisin kerrankin tuntea olevani nuori, tehdä asioita, joita reilut parikymppiset opiskelijat tekee. Haluisin oman kaveriporukan, jonka kanssa tehdä kaikkea... Mut ei... Yläasteella mulla ei ollut kavereita, lukion paras kaveri teki itsemurhan, toisen kanssa käyn ehkä parin kuukauden välein kahvilla ja kuuntelen kuinka se moralisoi mua et miten paska oon kun asun kotona (toim.huom. oon tienannut omat rahani kyllä jo 16-vuotiaasta lähtien, joten en oo mikään pappa betalar... ja mielelläni sen asunnon ottaisinkin, mutta kun ei oo ihan varaa maksaa 700€ vuokria ja HOAS ei haluu vuokrata mulle yksiötä, koska mun vanhemmat asuu pk-seudulla) ja loppujen kanssa mulla meni abivuonna välit poikki, koska en halunnut/jaksanut/ehtinyt ryypätä joka viikko.
Sit oli tietenkin S. Seurustelin S:n kanssa 5 vuotta, siitä asti kun olin 16. S oli vähän sairas. En saanut tavata mun kavereita, en saanut käydä missään. En myöskään saanut jättää S:a. Sitten lähdin vaihtoon ja viikon jälkeen ilmotin, että tää oli tässä. Monet ystävyyssuhteet oli jo ohi, mutta ainakin pystyin nauttimaan mun vaihtovuodesta. Nyt tulin Suomeen ja tajusin mitä toi suhde oli aiheuttanut. En ekana opiskeluvuonna käynyt missään, koska S ei päästänyt. Seurauksena on se, että en tunne meijän tiedekunnasta ketään. Harmi vaan että meijän alalla verkostoituminen yliopistossa on ihan ehdotonta töiden saannin kannalta. Koitin käydä spexissä, mutta eihän siitä mitään tullut, kun en saanut ikinä mennä sinne.Ja ne ihmiset keihin tutustuin siellä muodosti jo oman porukkansa.
Toisaalta, se että asun porukoiden luona rajottaa myös mun sosiaalista elämää. En pysty olee kaupungissa koko yötä, koska en pääse klo 1 jälkeen kotiin mitenkään - taksi maksais varmaan 70€. Ja toisaalta sit taas tuntuu turhalta mennä mihinkään muutamaks tunniks. Tuntuu, että kaikkeen sosiaaliseen elämään liittyy alkoholi. En kehtaa edes online deittailla, koska joutuisin selittää mun vanhemmille mun menoja. Tiedän, oon 22-vuotias, mutta en vaan haluu pilata välejä vanhempiini.
Uskon, että mun elämä helpottuis huomattavasti jos olis oma kämppä. Tai siis, ei oma, mutta vuokra. Pystyisin menee niiden harvojen kavereiden kanssa ulos, jolloin voisin ehkä tavata uusiakin ihmisiä. Toisaalta pelkään tavata ketään, koska tunnen et ne kattoo mua "Nätti tyttö, mut miks se on noin lihava?" Oon niin kyllästynyt olemaan just a pretty face. Vaihdossa oli helppo tutustua ihmisiin ja mulla olikin siellä kymmenittäin kavereita, joka päivä oli jotain menoa, joskus toivo vaan että olis edes yks ilta omaa aikaa ollut. Ja nyt... mulla ei muuta kuin omaa aikaa ookkaan.
Niin piti siitä lihavuuden vaikutuksesta ihmisiin tutustumiseen puhua. Vähän aihe pomppas... Nojoo, siis... tuntuu ettei kukaan haluu edes tutustua kun ne kattoo että on lihava, eli siis oon laiska ja tyhmä. Lisäks näytän niin ällötävältä ettei ne haluu ees näyttäytyä mun seurassa. Puhumattakaan siitä, että joskus tapais jonkun miehen... Miehille oon vaan nätti naama ja isot tissit.
Oon pohtinut vakavasti itsemurhaa n. 13-vuotiaasta asti - siis melkein puolet elämästäni. Edes jonkunlaisen sisällön saaminen elämään helpottais tätä tuskaa. Treenaamisella saan jotain iloa, tiedättekö, kun ei oo mitään muuta sisältöä niin jopa asiat, joita on ennen vihannut hyvin syvästi, alkaa tuntumaan kiinnostavilta :D
Ehkä jonain päivänä oon vielä laiha ja suosittu. Tosin on vähän vaikee alottaa mistään, kun ei oo sitä yhtä kaveria, kenen kautta tapais lisää...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti